Ahdistus ja risti Jumalan työkaluna

Jumalan erikoinen rakkaus

Jeesus sanoo (Luuk.9;23):Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen”. Ja (Matt.10;38) Jeesus sanoo vielä voimakkaammin:ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias”.

Tämä aihe on mielestäni varsin ajankohtaista juuri nyt, kun perinteinen kristinuskon käsittäminen on täällä Suomessakin katoamassa, ja uudet tuulet ovat tuomassa toisenlaisia uskon käsityksiä. Niissä risti, siis suru, murhe, ahdistukset ja kaikki vaikeudet pyritään unohtamaan ja korvaamaan kevytmielisellä ja viihdyttävällä ilo-uskolla, missä Jumalasta yritetään tehdä meidän palvelijamme, ja meidän maallisen onnemme takuumies.

Jumalan rakkaus on erikoista. Luonnostaan ihminen ajattelee, että Jumalan rakkauden pitäisi olla sellaista, että ihminen ilman muuta kuollessaan pääsee iankaikkiseen elämään, kunhan elää kelvollisesti. Ja sen lisäksi saa elämänsä aikana myös maallisen hyvinvoinnin ja onnen.

Mutta: meidän pienten ja heikkojen uskovien kokemusmaailma kertoo kuitenkin usein toisenlaisista kohtaloista, joissa Jumala on kadonnut kokonaan ainakin oman tunnemaailmamme ulkopuolelle. Ja me koemme jäävämme aivan yksin elämään murheiden, kovien kokemusten ja ahdistusten sekä syntiemme keskelle. Haluan tämän opetuksen jakaa juuri niille, jotka vaikeroivat oman elämänsä ahdistusten ja syntisyyden kanssa tilanteessa, missä myös Jumala on vetäytynyt pois – eikä apua näy.

Aasaf ihmettelee psalmissa73 sitä, kuinka jumalattomat menestyvät, elävät rauhassa ja rikastuvat, mutta hänellä itsellään menee huonosti. Jakeessa13 hän toteaakin: ”Turhaan minä olen pitänyt sydämeni puhtaana ja pessyt käteni viattomuudessa: minua vaivataan joka aika, ja minä saan joka aamu kuritusta!” Kuitenkin myöhemmin jakeessa 28, sen jälkeen, kun hän oli ”päässyt sisälle Jumalan pyhiin salaisuuksiin”, hän kirjoittaa ”Sillä minun onneni on olla Herraa lähellä…”

Nyt meidän olisi hyvä ymmärtää, että onnea on kahdenlaista.

Raamatussa mainitaan mies, nimeltään Job, erikoisena kovan onnen miehenä. Jobin kirjan alussa hänet kuvataan Jumalaa pelkäävänä, vanhurskaana miehenä, jolla kaikki asiat olivat myös maallisen elämän kannalta erinomaisen hyvin. Hän oli silloin mielestään onnellinen mies. Mutta sitten tapahtui, että Jumala puuttui hänen elämäänsä. Hän sai kärsiä erittäin suuria ahdistuksia ja koki äärettömän raskaita menetyksiä. Hänen onnensa siis otettiin häneltä pois, ja hänestä tuli sen sijaan toisenlaisen onnen mies. Job.6;2: ”Oi jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin sen kanssa vaakaan!

Raamattu tuo siis esiin, että Job sai kokea elämässään ensiksi ihmistä miellyttävää onnea. Ja tämä hänen vanha onnensa perustui tasapainoiseen jumalasuhteeseen, mutta lisäksi juuri tällaiseen ihmisten tänäänkin arvostamaan ja tavoittelemaan onneen, jonkinlaiseen pehmo-onneen. (Siis mukavaan elämään myös ajallisessa hyvinvoinnissa, missä oli helppo olla Jumalalle kiitollinen!) Kukapa ei tästä tykkäisi? Jobin elämän keskipiste oli hänen suhteensa elävään Jumalaan. Ja juuri siksi Jumala saattoi antaa hänelle jotakin sellaista, mikä voi opettaa myös meille Jumalan lapsille hengellisen siunauksen ja uskon rikkaampia muotoja.

Mutta mitä ovat nämä kaksi onnen tilaa, pehmo-onni ja kova onni? Annetaanpa Raamatun kertoa meille. Jobin kirjan luvussa 30, jakeessa 15 hän sanoo: ”Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.”

Jakeessa 20 Job sitten kertoo, mitä tuo katoava pehmo-onni tuo hänen elämäänsä: ”Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun”. Jumala on siis läsnä hänen elämässään. Mutta Jumala on samalla poissa. Hän kätkeytyy, vaikenee, eikä selitä mitään – jättää vain Jobin ikään kuin täysin yksin.

 

Niin, Job siis menettää pehmo-onnensa, mutta sen kanssa paradoksaalinen kova onni suurten ahdistusten muodossa vyöryy hänen elämäänsä. Mutta – mitä on tämä Jobin kova onni? Jakeessa 15 käytetty sana (”onneni katoaa niin kuin pilvi”) sana onni on alkutekstissä, tässä yhteydessä aika yllättävä: Tämä katoava pehmo-onnen tila on hepreaksi jeshua, Jeesus, pelastaja.

Jumala on läsnä, kaikkein lähimpänä juuri silloin, kun me emme häntä näe emmekä koe. Vaikka janoamme Häntä!

 

Luther opettaa, että juuri silloin, kun Jumala vie meidät uskossamme pimeään, eikä meillä ole mitään, mihin tarttua, silloin Hän on meitä lähinnä. Tästä Luther käytti nimeä: pimeä usko. Juuri sitä uskoa Jumala tahtoo saada meissä aikaan piiloutumalla omalta lapseltaan. Juuri tämä pimeä usko on sitä varsinaista uskoa. Se on meissä, vaikka me emme näe, emme koe, emmekä tunne mitään.

Jumala itse katoaa – ahdistusten ja kovan onnen keskelle jää vain Jumalan sana! Vain Jumalan lupaus! Jää evankeliumi. Kaiken muun voi elämä meiltä viedä, mutta Kristus jää.

Nyt puhun siis tässä sellaisista ahdistuksista, joissa Jeesus katoaa myös meidän elämästämme. Emme koe mitään, olemme mielestämme hylättyjä, yksin jätettyjä oman kovan onnemme varaan. Ja hengelliset ahdistukset, (jotka ovat kaikista ahdistuksista pahimmat), vyöryvät meidän päällemme.

Mutta – on hyvä tietää, että Raamattu ja kristittyjen historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalaa ja Kristusta läheisemmin juuri vainojen ja kovien ahdistusten keskellä.

Äiti Teresan sielunhoidolliset kirjeet

Otan erään, ehkä aika äärimmäisen esimerkin tästä Jumalan piiloutumisesta.

Ainakin vanhemmat muistavat varmaan tällaisen henkilön kuin Äiti Teresa. Hän oli albanialainen nunna, pienikokoinen, harmaa nainen, jolla oli monia terveydellisiä heikkouksia. Hän eli v. 1910 – 1997. Nuorena tyttönä hän painotti ”kätkössä eletyn, tavallisen elämän” merkitystä ja vertasi sitä Jeesuksen 30-vuotiseen hiljaiseloon ennen julkisen toimintansa aloittamista.

51 viimeistä elinvuottaan hän vietti Intiassa Kalkutan slummeissa jakaen elämänsä niiden ihmisten kanssa, jotka viruivat hylättyinä ja kuolevina Kalkutan kaduilla ja slummeissa. Muistan jo 70-luvulla, kuinka arvostin ja ihailinkin tätä mitättömän oloista naista, jolle ei mikään muu merkinnyt mitään, paitsi se, että saa jakaa elämänsä ja osoittaa Kristuksen rakkautta kaikkein pienimmille ja syvimmällä tavalla hylätyille ihmisraunioille. Käytännössä, joka päivä, aamusta iltaan.

Kun hän oli aloittanut työnsä Jeesuksen kutsusta, hän oli yksin valtavan Kalkutan kaupungin kaduilla. Ilman mitään apua, vain Jeesukseen luottaen… Vuosikymmenet hän sitten hoiti verisiä, kuolevia, kodittomia, nälkäisiä ihmisraukkoja omin käsin. Jonkin verran hänen kuolemansa jälkeen löydettiin sitten jostakin hänen kirjeitään, jotka hän oli lähettänyt omalle sielunhoitajalleen. Ja vaikka hän oli pyytänyt, että ne hävitettäisiin, niin ne kuitenkin julkaistiin myöhemmin kirjana USA:ssa.

Näiden kirjeiden sisältö aiheutti katolisen kirkon piirissä suuren hämmingin, joka yritettiin kyllä lakaista nopeasti maton alle. Siellähän tällaista ”pimeää uskoa” tai ”kovaa onnea” ei taidettu ymmärtää lainkaan.

Muutamia otteita näistä kirjeistä:

Sielunhoitajalle: ”Jeesus rakastaa sinua hyvin erityisellä rakkaudella: Mitä minuun tulee, hiljaisuus ja tyhjyys on niin suurta, että katson, enkä näe… kuuntelen, enkä kuule … kieli liikkuu, mutta ei puhu. Niin syvä kaipaus Jumalan puoleen, torjuttu, tyhjä, ei uskoa, ei rakkautta, ei paloa. Sielujen pelastus ei sytytä – taivas ei merkitse mitään… Hymy on naamio tai viitta, joka peittää kaiken. Puhuin niin kuin sydämeni olisi täynnä rakkautta Jumalaa kohtaan, hellää, henkilökohtaista rakkautta. Jos olisit ollut siellä, olisit sanonut: Mitä tekopyhyyttä!”

Teresa vertaa kokemuksiaan helvettiin ja myöntää epäilleensä, onko taivas ollenkaan olemassa. Hänen kirjeissään on myös selviä viittauksia epäilyksiin Jumalan olemassaolosta.

Rukoilkaa erityisesti, etten pilaa Hänen työtään, ja että Herramme ilmaisee itsensä – koska sisälläni on niin hirveä pimeys, ikään kuin kaikki olisi kuollutta. Tämä on ollut suunnilleen samanlaista siitä alkaen, kun aloitin työn. Minulle on kerrottu, että Jumala rakastaa minua, ja kuitenkin pimeyden ja kylmyyden ja tyhjyyden todellisuus on niin suuri, että mikään ei kosketa sieluani…”

Mitä tämä on? Onko tämä Herran tie, vai jotain muuta? Kun ei ole hengen paloa, ei Jumalan läsnäolon tuntua, ei ihmeitä. Vain itsensä ja elämänsä uhraavaa rakkautta ilmaan minkäänlaista palkkaa. Ei edes tunteita. Raamatun evankeliumin sanoma on kirkas ja selvä. Jumalan rakkaus on kaikkia varten, mutta usein on niin, että juuri ne, jotka ovat omassa elämässään kovia kokeneet, ottavat sen vastaan. Jumalan rakkaus ei koskaan ole pehmorakkautta. Jumalan rakkaus on kuin maahan kaadettu vesi. Se etsii tiensä aina vain alemmas, kunnes se jää kaikkein syvimpiin paikkoihin. Ja nämä paikat ovat useimmiten niitä elämän kohtaloita, josta me sanomme: Nämä eivät meitä miellytä.

Apostoli Paavalia ne miellyttivät. 2.Kor.12;9 Jeesus sanoi hänelle ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Siihen Paavali sitten itse jatkaa: ”Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä”.

Paavali oli mielistynyt ahdistuksiin. Se ei tarkoita sitä, että hän olisi tykännyt ahdistuksista. Ei hän arvostanut ahdistuksia sinänsä. Hän oli niihin mielistynyt vain Kristuksen tähden. Koska hän oli nähnyt, että juuri silloin Kristus sai asua hänen haavoitetussa elämässään kaikkein syvimmin.

Jumalan lapselle on luvattu ahdistusta

Jumalan lapselle on luvattu ahdistusta tämän maailman keskellä. (Apt.14;21-22): Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa ja tehtyään monta opetuslapsiksi he (Paavali ja Barnabas) palasivat Lystraan ja Ikonioniin ja Antiokiaan ja vahvistivat opetuslasten sieluja ja kehottivat heitä pysymään uskossa ja sanoivat: Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan”. Tämä kehotus ei tarkoita vain sitä, että ihminen pelastuu ahtaan portin kautta, vaan myös sitä, että vain monien ahdistusten riepoessa meidän elämäämme me opimme todella tuntemaan Kristusta, hänen kärsimystensä osallisuutta ja alamme rakastaa ristiä kalleimpana Jumalan aarteena keskellä tätä maailmaa.

Apostolit siis kehottivat pysymään uskossa siitä huolimatta, että se merkitsee monia ahdistuksia. Ja kun Raamattu sanoo ”monia” (kr. pollos), niin se merkitsee todella runsaasti ahdistuksia. Ja kun Raamattu sanoo ”ahdistuksia”, (kr. thlipsis), niin tällä sanalla on ainakin 7 merkitystä, mitä se pitää sisällään: Suruja, paineita, tuskia, painavia taakkoja, vainoja, ahdistavuutta ja ikävyyksiä Ehkä tätä kaikkea voisi kutsua yhteisellä nimellä: risti!

Tämä on totuus, joka koskee jokaista Jumalan lasta, joka tahtoo pitää kiinni pelastuksesta ja Kristuksesta. Ja vieläpä jotenkin tahtoisin kuvailla sitä tällä tavalla: Mitä kauemmin ja pidemmälle olemme saaneet Jeesusta seurata, sitä syvemmät ja kovemmat ovat olleet ne koettelemukset, joita meille on annettu. Mitä enemmän olemme saaneet ottaa vastaan armoa ja oppineet sitä tuntemaan, sitä syvemmin ovat samalla omat synnit ja ahdistukset kalvaneet omassa elämässä. Mitä suuremmaksi uskomme kasvaa, ja mitä suurempia lahjoja saamme Jumalalta, sitä syvemmissä ja pimeämmissä kohtaloissa kulkee usein polkumme tässä maailmassa!

Matt.10:38) Jeesus siis sanoi:ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias”. Älkää nyt pelästykö, ei tämä ole kovaa puhetta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi kantaa ristiä niin kuin Jeesus. Hän on jo kantanut oman ristinsä kaikkien meidän edestämme Golgatalle, ja samalla kantanut meidän syntimme helvetin syvyyteen. Kaikki on jo täytetty!

Sen sijaan meitä kehotetaan ottamaan oma ristimme. Se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että me suostumme siihen elämään, minkä Jumala on tahtonut meille antaa, ja minkä Hän on meitä varten varannut. Juuri tässä on se tie, johon kätkeytyy ”salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa”.

 

Mutta. Tässä ollaan nyt samalla äärimmäisellä ”vedenjakajalla”.

Uskallan sanoa, pitkän harkinnan jälkeen, mahdollisimman selvästi: Tänä aikana ei meidän kristittyjen parissa tässä maassa enää ole vain yksi Kristus, vaan niitä on kaksi. Ei meillä ole kahta toisistaan poikkeavaa käsitystä samasta Kristuksesta, vaan meillä ON kaksi eri KRISTUSTA. Oikea ja väärä.

 

Oikea Kristus on Jumalan teurastettu Karitsa, joka on ottanut pois maailman synnin. PISTE. Väärä kristuskin voi tämän sanoa, mutta se korvaa pisteen kaksoispisteellä, ja alkaa selittää, mitä kaikkia etuja sovitus tuokaan uskovien elämään! Valhekristus, johon esim. Ilm.13;11 viittaa: Peto, joka näyttää ulospäin karitsalta, mutta puhuu niin kuin lohikäärme, perkele.

Martti Lauerma on todennut: ”Luulin enkeliä valkoiseksi, kunnes näin Sertolla pestyn perkeleen”!

Väärää Kristusta ei tunnisteta siis siitä, miltä se näyttää ulospäin, vaan sen puheesta. Mitä valhekristus puhuu? Se tarjoaa meille sitä ihmistä miellyttävää pehmo-onnea jumalallisena lahjana. Se sanoo:

Jumala tahtoo päästää teidät kaikista ahdistuksista, vaikeuksista, murheista, kaikista suruista, paineista ja tuskista. Kaikesta vaivannäöstä ja kaikesta köyhyydestä. Ja kaikista sairauksista ja synneistä. Sen sijaan Hän tahtoo johtaa lapsensa hyvinvointiin ja yltäkylläiseen maalliseen elämään, koska hän rakastaa teitä… Todellisuudessa tämän toisen jeesuksen peitelty sanoma on tämä: Jumala tahtoo vapauttaa teidät RISTISTÄ.

 

Mutta mitä sanoikaan Raamattu? ”Monen ahdistuksen kautta kulkee tie sisälle Jumalan valtakuntaan”.

Huomaathan rakas ystävä: Ei näissä puhu sama Jeesus. Näiden puheiden suunta on kokonaan toisilleen päinvastaista. Jeesus, Jumalan Karitsa ei koskaan puhu meille helposta elämästä uskon palkintona, vaan aina päinvastoin tahtoo osoittaa meille ristin rakkauden syvenevää osallisuutta meidän elämässämme.

Jumalan rakkaus ei koskaan tule meidän elämäämme muun kuin ristin kautta. (Joh.3;16). Niin on Jumala maailmaa rakastanut … (Niin = houtos ei merkitse määrää vaan tapaa): Tällä tavalla on Jumala rakastanut

Tie ristiltä ei lähde takaisin tämän maailman onneen, vaan syvemmälle Kristuksen haavojen tuntemiseen. Niitähän vielä taivaassakin ylistetään! Meidän suhtautumisemme ristiin ja ahdistuksiin näyttää lopulta sen, onko meidän Jeesuksemme Kristus, Jumalan poika. Vai onko se tätä pehmo-onnea tarjoava toinen jeesus.

 

Jumalan lasten kokemuksia Raamatussa.

 

Aabraham oli Jumalan ystävä. Kuitenkin Jumala panee hänet vuosikymmeniksi kulkemaan pitkin erämaita vain löytääkseen itsellensä kodin. Ja lopulta käskee häntä surmaamaan oman poikansa Iisakin, mikä merkitsee hänelle enemmän kuin mikään muu maailmassa.

Joosef oli Israelin lempilapsi. Hänet myydään omien veljiensä toimesta orjaksi Egyptiin. Ei voi olla kysymättä: Tällaisia kohtaloitako Jumala antaa lempilapselleen?

Paavali. Herra opettaa Paavalia rukoilemaan ja näyttää hänelle taivaita, mutta kun tämä pyytää monien ahdistusten ja vainojen keskellä vapautta saatanan enkelin hänelle tuottamista kärsimyksistä, hänen rukouksensa sivuutetaan. Näin Jumala kohtelee miestä, joka ahertaa yli voimiensa vain saadakseen kirkastaa Kristuksen evankeliumin?

Johannes Kastaja. Hän oli suurin vaimoista syntyneiden joukosta, ja Yljän ystävä. Häntä Jumala opettaa istumaan täysin hyljättynä pitkiä aikoja Herodeksen vankityrmässä. Eikä häntä tapeta kunniakkaasti marttyyrina. Hänen kuolemansakin on täynnä perkeleen ivaa. ”Tuo minulle lautasella Johannes Kastajan pää”! Näinkö Jumala kohtelee Yljän suurinta ystävää?

 

Kaikki nämä, ja monet muut olivat uskon miehiä! Tämä kertoo meille, että usko ja ”siunausten” näkeminen tässä elämässä, kulkee ainakin yleensä tosi kaukana toisistaan! Merkillistä on Jumalan tie. Näin ihmeellisesti hän toimii niiden elämässä, joita hän rakastaa eniten. Näille Hän antaa suurimmat lahjansa ja näitä hän kunnioittaa eniten.

Ja miten se sitten näkyy heidän elämässä? Merkillistä – vai mitä: Jumala vaikenee ikään kuin ei tahtoisi olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Hän sallii kaiken surun ja hädän jatkuvasti olla heidän vierainaan. Hän jättää heidät omien syntiensä ja heikkouksiensa valtaan niin, että he kohta kauhistuvat omaa katastrofaalista tilaansa. Ja hän päästää perkeleen rusikoimaan heitä heidän elämässään.

 

Jumalan odottaminen

Lainaan tässä nyt hetken osittain myös Carl Olof Roseniuksen ajatuksia.

Kun sitten nämä Jumalan ihmiset ahdistuksissaan etsivät Jumalaa, ainoaa Lohduttajaansa ja auttajaansa, niin Jumala antaa pitkien aikojen vain kulua. Ikään kuin hän ei kuulisi heidän rukouksiansa ollenkaan. Niin että paha tulee yhä pahemmaksi, maallinen ahdinko yhä kasvaa ja hengellinen ahdistus yhä syvenee.

Silloin me jumalan lapsiparat huokaamme arkoina ja raskautettuina, ja meistä tuntuu, että Jumala on meidät kokonaan hylännyt. Me näemme omat syntimme liian suurena ja ymmärretään, että Jumala on tehnyt ihan oikein, kun on meidät hylännyt.

Tällaisessa tilanteessa mm. Jeremia vaikeroi: (Val.3;3-8): ”Juuri minua vastaan hän kääntää kätensä, yhäti, kaiken päivää. Hän on kalvanut minun lihani ja nahkani, musertanut minun luuni. Hän on rakentanut varustukset minua vastaan ja piirittänyt minut myrkyllä ja vaivalla. Hän on pannut minut asumaan pimeydessä niinkuin ikiaikojen kuolleet. Hän on tehnyt muurin minun ympärilleni, niin etten pääse ulos, on pannut minut raskaisiin vaskikahleisiin. Vaikka minä huudan ja parun, hän vaientaa minun rukoukseni”. Kuitenkin, niin kuin tiedämme, Jeremia samalla toimi Jumalan väkevänä profeettana, josta on meille jäänyt 73 sivua Raamattuun vakavaa tekstiä.

Mutta kaikkein paras esimerkki on meille Jeesus itse, Jumalan rakastettu Poika. Kukaan ei voi koskaan tehdä enemmän hyvää kuin hän teki, ja elää enemmän Jumalan tahdossa kuin hän eli. Ja kuitenkin hän kohta on syvemmässä hädässä kuin kukaan toinen voi ikinä olla. Getsemanessa Hän hikoilee verta ahdistuksensa suuruudessa. Ja ristillä hän huutaa oikeasti hyljätyn huutoa pimeyteen…

Jo (psalmissa 22;2-3) Jeesus valittaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja? Jumalani, minä huudan päivällä, mutta sinä et vastaa, ja yöllä, enkä voi vaieta”.

Kaikki Jumalan pyhät kautta Raamatun historian ovat kulkeneet tätä samaa tietä. Ne, jotka ovat olleet armon tuttavia, ovat samalla huokailleet raskaissa ahdistuksen kuiluissa. Mutta tässä on totuus: Armoa ei voi kukaan oppia oikein tuntemaan ilman sitä, että synti, kadotus, kärsimys ja ahdistus ovat läsnä heidän elämässään. Mutta jos kerran ovat Jumalan pyhät ennenkin kulkeneet sitä samaa tietä, mitä myös Jeesus kulki, niin miksi me emme kulkisi?

Eikö meidänkin kannata asennoitua elämään samalla tavalla? Siis lakata odottamasta jotakin muuta ja odottaa vain osallisuutta Kristuksen haavoihin ja niihin liittyvästä ylösnousemuksen voimasta. Joka lopullisena näkyy vasta ylösnousemuksen hetkellä. Sillä onhan siis niin, että se, jonka uskoa ei koetella kovissa kiusauksissa ja ahdistuksissa, on ilman tätä oikeaa uskoa.

Niin kuin (Hebr.12;8) sanoo: ”Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki (pyhät) ovat osalliseksi tulleet… silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia.”

Jokaista oikeaa kristittyä koetellaankin vähintään niin paljon, että heidän on vaikea uskoa Jumalan armoon omalla kohdallaan. Ja tämän lisäksi Jumala antaa sielunvihollisen ja tämän maailman koetella häntä kaikin tavoin niin, että ei hän paljon lepoa saa.

Minäkin olen usein vuosien varrella ollut niin kovissa ja pitkissä ahdistuksissa, että olen ollut täysin varma siitä, että Jumala ja perkele ovat yhdessä liittoutuneet minua vastaan saadakseen kiduttaa minua mahdollisimman tehokkaasti…

Mutta sitten, kun Jumala yhdessä hetkessä laskee oman rauhansa ahdistetun lapsensa sydämelle, niin silloin saa kokea niin autuasta onnea, että on hetken päästä valmis antamaan kaiken tapahtua uudestaan!

Paavali kirjoittaa (Fil.3;7-11): ”Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta. Sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman ja hänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisekseen samankaltaisen kuoleman kautta, jos minä ehkä pääsen ylösnousemiseen kuolleista”.

Paavali siis toteaa, että juuri hänen kokemansa rajut kohtalot, joissa hän on menettänyt oman elämänsä, ovat kiinnittäneet hänet Kristukseen. Ja antaneet kaiken muun, (siis tämän maailman onnen), tilalle Kristuksen vanhurskauden tuntemisen. Se on tapahtunut sen uskon kautta, minkä hän on tullut tuntemaan juuri näiden kärsimyksen ja ahdistuksen osallisuudessa.

Kärsimys Jumalan työkaluna

Se, millä tavalla Jumala voi sinua käyttää, nousee useimmiten sinun suurimmasta heikkoudestasi.

Esim. Kristityn vaellus kirjan kirjoittaja John Bunyanin hengellinen kärsimys, mitä hän joutui kokemaan, oli kerta kaikkiaan järkyttävää. Vuosikausia hänen syntinsä vaivasi häntä niin ankarasti, että sitä ei moni ikinä kestäisi. Hän eli täydessä toivottomuudessa ja varmuudessa siitä, että joutuu suoraan helvettiin.

Ja kun hän tässä ahdistuksessa pääsi vähän hengittämään, hän joutui vankilaan. Vuosia hän vain siellä odotti teloitustaan… Ei siis mikään ihme, että JB:n kirja Kristityn vaelluksesta on niin poikkeuksellisen voimakas. Miksi? Koska suurin osa siitä on hänen omaelämäkertaansa!

Ja heitä on paljon, paljon muitakin: Mm. Charles Spurgeon, George Whitefield ja Wesleyn veljekset. He olivat kaikki sisäisten tuskien raatelemia. Spurgeon kirjoittaa eräässä kirjassaan: ”Mieluummin kärsisin seitsemän vuotta kauhistavasta taudista kuin kärsisin siitä hirvittävästä olosta, mikä synnin syvyyden ymmärtäminen tuo tullessaan.” Ja voitte olla varmoja, että tätä hän ei ole oppinut kirjoista, vaan kokenut omassa ruumissaan.

Ei ole siis mikään ihme, että näiden miesten hengellinen palvelutyö on ollut siunatumpaa kuin useimpien sellaisten kristittyjen, joita sisäiset tuskat eivät ole raadelleet. Hyvin lohdullista on tietää tämäkin: Traumat saattavat valmistaa meitä Jumalan työhön paremmin kuin mitkään muut asiat!

Esimerkkejä näistä voisi esittää tuntikausia. Mutta ehkä ymmärrämme, että suurelle määrälle kristittyjä Jumalan lapsia juuri kärsimykset ovat olleet heidän hengellisen palvelutyönsä ”salaisuus”. Heidän elämässään on ollut vaiheita, jolloin he kaikkein vähiten olisivat ikinä voineet tai halunneet ottaa vastaan vielä kaiken muun päälle näitäkin koettelemuksia. Vaiheita, joissa paras ja usein ainoa vaihtoehto olisi vain kuolema.

Mutta: Silloin heitä valmistettiin Jumalan palvelemiseen paremmin kuin millään muulla tavalla.

Mitä pyhempi – sitä pahemmat koettelemukset

Anton Praetorius, saksalainen reformoitu pappi uskonpuhdistuksen jälkeen (1600-luvulta) on puhunut tästä käsittelemästämme aiheesta seuraavat sanat:

Jokaisella kristityllä täytyy olla ensinnäkin sielunvihollinen. Sitten hänellä täytyy olla Juudas. Sitten Kaifas ja Pilatus. Nämä ruoskivat hänet verille. Kun yksi lakkaa lyömästä, tulee kaksi muuta jatkamaan. (Kun he lopettavat, tulee neljä muuta, toinen toistaan pahempia, jatkamaan). Ja niin jatkuu, kunnes kärsimys täyttyy… Mitä pyhempi ihminen on, sitä vaikeampia koettelemuksia hänen täytyy kokea. Mitä nöyryytetympi ja pyhitetympi kristitty on, sitä katkerampia kokemuksia hänellä tässä maailmassa on. Ja usein hänellä ei ole ainoatakaan, joka häntä lohduttaisi!” Näin siis Praetorius.

Niin. Tällä tavalla Jumala opettaa meille, mitä oikea usko on. Juuri siksi Jumala ei ota syntiturmelusta pois. Juuri siksi Hän antaa pahan ajaa meitä kiinni Jeesuksen haavoihin.

Juuri siksi hän antaa koko syntitulvan, kaiken sisäisen turmeluksen ja suuren joukon pahoja henkiä olla täällä, ahdistaa meitä ja vaikuttaa meissä ja meidän asioissa! Ja se pimeys ja ahdistus, joka tästä kaikesta seuraa, ahdistaa kaikkein eniten juuri sitä, joka sydämessään haluaisi olla pyhä ja puhdas, hengellinen ja Jeesuksen mielen mukainen.

Ja lisäksi jokaisen uskovan sielu on kuin avoin haava, missä jo pieni hiekanjyvä tai pieni tuulen henkäys aiheuttaa suurta kipua. Näin ei ole siis mikään ihme, että me tunnemme suurta tarvetta kokoontua tänne särkyneiden majataloon, Jumalan kämmenelle. Oppimaan uskoa ja armoa – sitä, mitä ei kukaan voi missään muualla oppia. Kuin silloin, kun on pakko jäädä kokonaan Jumalan varaan.

Jumala tuntee meidät jokaisen. Hän ei koskaan anna meille enemmän taakkaa, kuin mitä Hän näkee meidän kestävän. Onhan jo Mooseksen kautta annettu armollinen sanoma tästä: Astiat, jotka eivät tulta kestä, puhdistetaan vain huuhtelemalla haalealla vedellä.

Jos joku on kuullut tässä opetuksessa tänään Kristuksen äänen, niin tahdon onnitella sinua. Jeesus onnittelee vuorisaarnan alussa kuulijoita tällä tavalla: Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä jne…”

Jokainen näistä ”pyhityksen portaista” vie alaspäin. ”Autuas sana (kr. makarios) merkitsee juuri onniteltavaa. (”mak” etuliite merkitsee etenevää, kasvavaa, laajenevaa, (tässä siis) onnen tilaa, Jumalan armosta).

Se onni ei ole sitä pehmo-onnea, mitä tämän maailman ruhtinas tahtoo antaa, vaan sitä kovalta onnelta näyttävää armoa, mihin on kätketty Jumalan mielisuosio kaikkia niitä kohtaan, joille Kristus ja hänen ristinsä riittää.

Vain siinä lopulta toteutuu Jumalan kaikki lupaukset täydellisenä.

Jouko Nieminen

(Kirjoitus perustuu osittain Per-Olof Malkin kirjoitukseen Armo riittää lehdessä)

Yksi kommentti artikkeliin ”Ahdistus ja risti Jumalan työkaluna

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tämä rohkaisee ja lohduttaa pimeässä yössä kulkevaa valtavasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *