Synnin ja armon paradoksi – riittääkö Jeesus yksin?

Lappeenranta 24.2.2018

Kauhea sairaus on tulossa

Aloitan tämän puheeni kertomalla teille pienen fiktiivisen tarinan.

Kauhea sairaus on levinnyt koko maailmaan. Se on vaarallisempi kuin mikään tappava tauti ikinä. Se on erittäin herkkä tarttumaan ihmiseltä toiselle, eikä siihen ole mitään lääkettä. Sairaus alkaa siten, että ihoon alkaa ilmestyä rakkuloita… jotka leviävät nopeasti ruumiissa… On säädetty, että jokaisen, jolle tällaisia oireita on ihoon tullut, on heti ilmoittauduttava lähimpään epidemiakeskukseen. Jos sairaus sitten todetaan olevan tätä kammottavaa tautia, potilas eristetään odottamaan parantumista tai kuolemaansa muiden samanlaisten onnettomien ihmisten kanssa… ns. kuoleman leirissä.

No niin: Ajatellaanpa, että eräänä aamuna sinä huomaat, että ihoosi on ilmestynyt tuollaisia tuntemattomia rakkuloita. Voi hyvä Jumala, En kai vaan minä ole saanut tuota kammottavaa sairautta?… Mitä minulle nyt tapahtuu? Miten käy perheelleni, jos isä joutuu kuoleman leiriin? Ei, ei, ei. Peittelet sairastuneet paikat voittaaksesi aikaa ja siirtääksesi totuuden hetkeä. Sairaus leviää, mutta päätät viipyä perheesi kanssa viimeiseen asti. Lisäät vaatteita peittämään jälkiä. Et kerro kenellekään. Se on vastoin määräyksiä, mutta olet täysin epätoivoinen. Lopulta kuitenkaan et enää pysty peittelemään itseäsi, kun joka paikka on sairas – ja perheesikin jo aavistaa, vaikka eivät uskalla – pelon tähden, kysyä mitään.

Lopulta sinun on tunnustettava. Olet saanut tuon kammottavan kuolemantaudin! Ja rikkonut lisäksi lain määräämät toimintaohjeet. Alat hyvästellä perhettäsi. Anteeksi. Isä lähtee nyt. Hyvästi rakkaani… Jätät epätoivoisen perheesi ja lähdet itkien ja kauhuissasi epidemiakeskukseen. Laahustat odotushuoneeseen. Siellä istuu ihmisiä, jotka eivät ole niin sairaita kuin sinä. Voi sinua raukkaa! Vastaanottohuoneesta kuuluu oven läpi ylilääkärin tuomio jollekin: Olet sairas – joudut eristyksiin odottamaan kuolemaasi! Tuomio tuli. Seuraava potilas! Sama tuomio. Odotat kauhusta jähmettyneenä. Olet seuraava! Haluaisit paeta, mutta olet kangistunut kauhusta.

Seuraava! Kuin unessa laahustat sisään. Riisu vaatteesi! Riisuudut ja istut tuolille. Suljet silmäsi häpeästä. Sano se. Sano se nopeasti, että olen kuolemaan tuomittu. Huuda jo, että miksi tulen nyt vasta, näin myöhään…

Jossain syvällä sydämessäsi muodostuu epätoivoinen rukous: Voi Jeesus – armahda minua.

Kuluu aikaa. Kaikki on ihmeen hiljaista. Lääkäri kiertää ympärilläsi. Lopulta, kuulet ihmeellisen laupiaan äänen. Lääkäri sanoo aivan rauhallisesti: Sinä olet kyllä aivan sairas, ja täysin tämän sairauden peitossa. Mutta … minulla ei ole muuta mahdollisuutta … kuin julistaa sinut täysin terveeksi. Mene takaisin kotiisi. Minä kirjoitan sinulle terveen todistuksen! OLET PUHDAS!

Mitä? Olet kuin puulla päähän lyöty. Et ymmärrä mitään. Ei tämä voi olla totta. Olenko minä terve – vai hullu? Minä, joka olen sairaista sairain? Yltä päältä kuolemantaudin peitossa. Enhän minä voi olla terve.

Kertomus päättyy tähän.

Jumalattoman vanhurskautus

Ei oikeassa elämässä tietenkään voi tällaista tapahtua. Eihän? Vai tapahtuuko sittenkin? Rakkaat ystävät: Ei tämä ole mielikuvitusta, sillä juuri tämä tapahtuma on Raamatun keskeisin sanoma. Sitä kutsutaan jumalattoman, syntisen ihmisen vanhurskauttamiseksi ja sen ydinsanomaa kutsutaan ristin hullutukseksi!

Se on kirjoitettu jo Mooseksen laissa säädöksenä siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen saa pitalitartunnan. Tämä pitali on (VT:ssa) synnin vertauskuva.

Tämä laki on kirjoitettu 3.MOOS.13;1-13.

(1-4) Herra puhui Moosekselle ja Aaronille sanoen: ”Jos jonkun ihoon tulee nystyrä tai ihottuma tai vaalea pilkku, niinkuin pitalitauti olisi tulemassa hänen ihoonsa, vietäköön hänet pappi Aaronin tai jonkun hänen poikansa, pappien, eteen. Ja jos pappi tarkastaessaan sairasta paikkaa ihossa huomaa, että karvat ovat muuttuneet valkoisiksi ja että se paikka näyttää muuta ihoa matalammalta, on se pitalitautia; ja niin pian kuin pappi on sen huomannut, julistakoon hän tämän ihmisen saastaiseksi.

Sitten pappi sulkee potilaan odottamaan sitä, mihin suuntaan sairaus kehittyy… Seitsemän päivän jälkeen pappi tarkastaa potilaan uudestaan.

ja jos pappi huomaa ihottuman levinneen ihossa, julistakoon pappi hänet saastaiseksi; se on pitalia.

Samoin, jos pappi tarkastaessaan ihoa, huomaa siinä valkoisen nystyrän, jonka kohdalta karvat ovat muuttuneet valkoisiksi, on hänen ihossaan jo vanha pitali, ja sen tähden pappi julistakoon hänet saastaiseksi älköönkä enää sulkeko häntä sisälle, sillä hän on saastainen.

Tähän asti ei tässä laissa ole mitään ihmeellistä. Kaikki on järjellistä ja loogista. Mutta luku jatkuu:

(12) Jos pitali puhkeaa ihossa, niin että se peittää sairaan koko ihon päästä jalkoihin asti, mihin pappi katsokoonkin, ja jos pappi tarkastaessaan huomaa pitalin peittävän koko ihon, niin julistakoon hän sairaan puhtaaksi; hän on kokonansa muuttunut valkoiseksi ja on puhdas.

Mielestäni tämä on eräs häkellyttävimpiä tekstejä koko Raamatussa.

Jos minä olen syntinen, niin olen synnin tähden saastainen ja kadotettu. Mutta, jos minä olen niin syntinen, että minulla ei ole yhtään tervettä paikkaa, ja menen Jeesuksen luokse, niin Hän julistaa minut puhtaaksi.

Muistan hyvin, kun luin tätä tekstiä aikoinaan, ja jäin pitkiin mietteisiin. Jos minä olen syntinen, niin olen saastainen ja kadotettu.

Mutta, jos minä olen niin syntinen, että olen täysin sairas ihminen, jumalaton ja kurja, toivoton synnintekijä, ilman yhtäkään tervettä paikkaa ja menen Jeesuksen luo, niin siellä minut julistetaankin puhtaaksi! Olen kokonaan muuttunut valkoiseksi. Jumala näkee minut Kristuksen verellä pestynä puhtaana, ja lumivalkoisena!

Olen täysin syntisairauden peitossa, mutta Jumala katsoo minut puhtaaksi! Hän asettaa syntisen ihmisen Kristukseen ja pukee Hänen valkeat vaatteensa, eli Hänen ansionsa minun päälleni.

Mutta tämä tapahtuu siis vain, jos olen täysin saastainen, ilman yhtään tervettä paikkaa, eli täysin syntinen… Toisin sanoen: laki on tappanut kaikki harhakuvitelmat omasta kelvollisuudestani. Jeesus yksin ja hänen lupauksensa Raamatun sanassa ovat ainoa todellinen turvani.

Mutta, tämä Mooseksen kirjan kohta ei vielä lakkaa puhuttelemasta meitä. Se jatkuu, tekisi mieleni sanoa… pyhityksen puolelle. Jakeissa 14-15 puhutaan tästä puhtaaksi julistetusta täysin pitalin vallassa olevasta edelleen:

Jos tämä armahdettu syntinen sitten alkaa parantua syntisyydestään ja tulla edes vähän terveemmäksi, tai paremmaksi kuin nuo kaikkein kurjimmat täysin sairaat, niin hän menettää koko lahjavanhurskauden ja Jeesuksen ansion. Heti, kun hänessä itsessään alkaa olla jotakin tervettä, on hän taas kokonaan saastainen!

Tämä tosiasia kannattaa painaa syvälle mieleen. Jumala ei anna syntejä anteeksi yksitellen, vaan Hän antaa anteeksi ihmisen koko syntisyyden ja saastaisuuden. Silloin armo on täydellinen ja koskee koko elämää!

Meillä on usein sellainen inhimillinen luulo, että Jumalan laki, ja varsinkin synti ja armo ovat jotenkin määrällisesti mitattavia asioita. Ja siksi meillä on taipumus edes yrittää tehdä hyviä tekoja, jotta me tällaisilla omilla töillä saisimme Jumalalta + merkintöjä omien syntiemme peittämiseen. Synti ja armo eivät ole mitattavissa. Me olemme joko kokonaan syntisiä tai kokonaan armahdettuja syntisiä!

Synti ja armo ovat kuin Jumalan valtakunnan instituutio, pysyvä, muuttumaton hengellinen perustuslaki.

Jos me emme ole kokonaan armon alla, me olemme kokonaan synnin alla ilman armoa. Armo luetaan sille, joka sydämessään kokee ja tunnustaa olevansa täysin syntinen ihminen, ja joka juuri siksi tarvitsee ja janoaa Jumalan armoa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään vaatimus, vaan siihen kasvetaan silloin, kun meidän sydämissämme Kristus on kaikki kaikessa.

Pyhä Henki näyttää meille meidän syntimme, eli antaa meille synnintunnon. Synnintunto on Jumalan suuri lahja. Se on lahja, jonka avulla me pysymme kiinni armon evankeliumin tarpeessa. Tämä täydellinen synnintunto johtaa myös täydelliseen armon tuntoon. Synnintuntoa myös sielunvihollinen yrittää lietsoa selittäen, että näin suuri syntinen ei kelpaa Jumalalle! Totuus on täsmälleen päinvastainen: Juuri tällaisen ihmisen Jumala haluaa armahtaa.

Apostoli Paavalin omakohtainen todistus synnistä ja armosta

Tästä aiheesta apostoli Paavali opettaa omakohtaisesti Roomalaiskirjeessä ja esim. 2.Kor.12 luvussa. Tämä Paavalin kertomus on monille meistä hyvin hankala ymmärtää tai jopa vastaan ottaa.

Room.7;14-18 Paavali kertoo itsestään seuraavasti:

Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä. Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää.

Tästäkin me voimme nähdä, että Paavali tuo esiin oman tilansa juuri sellaisena, kuin 3.Moos.13 sen esittää: 100-prosenttisena ”pitalisena”, siis syntisenä ilman yhtään tervettä paikkaa. (Tässä kohdin ajatellaan ja sanotaan nykyään helposti, että tällaisen syntisen ihmisen pitäisi vain tehdä parannus ja lakata syntiä tekemästä. Kyllä se onnistuu, jos vain tarpeeksi tahtoo). Mutta Paavali sanoo: Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei…

2.Kor.12;7-9 kerrotaan Paavalin elämästä. Jotta hän ei tulisi ylpeäksi saamistaan erinomaisista ilmestyksistä, on hänen lihaansa annettu pistävä piikki, saatanan enkeli, jolla on lupa rusikoida hänen lihaansa, jotta hän pysyisi nöyränä. Paavali sanoo: ”Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän (siis Jeesus) sanoi minulle: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. (Siis: minun oma heikkouteni on edellytys Kristuksen voimalle!)

Nyt kun tutkitaan tässä oikeastaan synnin ja armon paradoksia, niin ajatellaanpa nykyistä tilannetta Suomen kristittyjen keskellä. Laajat piirit Suomen Siionissa eivät suvaitse tällaisia syntisiä kristittyjä, koska niiden elämästään näyttää puuttuvan juuri Jumalan voima! He taas etsivät Jumalan voiman vaikutuksia omasta itsestään ja ovat varsin tyytyväisen oloisia omaan hengellisyyteensä. Lisäksi he yrittävät noudattaa lakia sellaisissa asioissa, mitkä näkyvät ulospäin. He eivät koskaan ole ehkä tajunneet, että lain tehtävä olisi tappaa heidän oma voimansa, jotta Kristus itse saisi sijaa heidän sydämissään.

Toisenlainen Paavali sopii heidän hengelliseen elämäänsä. Sen Raamattu myös meille kertoo Paavalin menneisyydestä (Fil.3;3-7). Tässä Paavali kertoo selkeästi omasta menneisyydestään 30 vuoden takaa. (Fil.3;3-7) ”Olen ollut lakiin nähden fariseus, intoon nähden seurakunnan vainooja, lain vanhurskauteen nähden nuhteeton. Ja sitten totuus: Mutta mikä minulle oli silloin (30 v sitten) voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi.”

Nyt Paavali kirjoittaa siis selvästi siitä, minkälaista hänen elämänsä oli ennen uskoon tuloa. Hän kirjoittaa imperfektissä, eikä kuvaa tässä nykyisyyttään, (niin kuin usein väitetään), vaan aikaa ennen uskoontuloaan.

Paavali kertoo, kuinka hän on ollut 30 vuotta sitten yksi sen ajan parhaista teologeista. Hän on tehnyt täyttä totta yrittäessään kaikella tavalla miellyttää Jumalaa ja täyttää Jumalan käskyt. Ja hän teki sen paremmin ja täydellisemmin kuin kukaan meistä. Hän oli silloin vilpittömämpi ja antautuneempi uskova kuin meistä yksikään. Hän oli silloin myös antanut elämänsä Jumalan palvelemiseen, (sellaisena kuin hän sen ymmärsi). Lain vanhurskauteen nähden hän oli jopa nuhteeton! Hän paloi innosta saada puolustaa sitä uskoa, mikä oli hyvää ja oikeata. Siksi hän myös vainosi kristittyjä, jotka hänen ymmärryksensä mukaan olivat turmelemassa Israelin isien uskoa.

Hänellä oli voimaa ja kykyä. Hän pystyi silloin tekemään sitä mitä tahtoi, ja jätti tekemättä sen, mitä ei tahtonut. (30 v. myöhemmin hän taas sanoo päinvastoin: ”sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.

Hänellä oli siis kaikkea sitä, mitä häneltä Room. 7:ssä juuri puuttui! Hän oli sen täydellinen vastakohta. (Ja sivumennen sanoen, minusta tuntuu, että tämä kuvaus Paavalista Fil.3:ssa on juuri sama, mikä on monen nykyaikaisen aktiivi- uskovan käsitys toimivasta uskosta).

Mutta nyt myöhemmin hän sanoo, että se, mikä ennen oli voitto, se on roskaa Kristuksen tuntemisen rinnalla. Pelkkää tappiota ovat kaikki valta ja voima! (Jota tämän ajan apostolit siis tavoittelee yli kaiken). Mutta kun Paavali tuli uskoon, hänen uskonsa itseensä ja omaan uskoonsa koki täydellisen romahduksen. Ja hän oppi Jeesuksen seurassa näkemään, että hän itse ei koskaan enää tule muuttumaan paremmaksi…

Hänen entinen elämänsä oli voittoisaa uskonelämää. Joka nyt olikin muuttunut tappioksi. Paavali oli muuttunut hyvästä ja kilvoittelevasta uskovasta fariseuksesta suureksi syntiseksi! Ja se johtui siitä, että hän oli kohdannut ristiinnaulitun Vapahtajan. Hänen oma elämänsä oli mennyt. Hän oli kuollut omiin synteihinsä ja siksi sanoo, että nyt ”en enää elä minä, vaan Kristus elää minussa…”

Pari sanaa pyhityksestä tämän ajan kristillisyydessä.

Pelastus selitetään tänään usein siten, että kun jumalaton ihminen saa armon tulla Jeesuksen luo ja tulee uskoon, niin Jumala antaa koko menneisyyden anteeksi ja pesee ihmisen täysin puhtaaksi. Ja että kaikki tämä on (periaatteessa) vain armoa. Mutta mitä tämän jälkeen tapahtuu? Ensirakkauden ajan jälkeen aletaan puhua ns. pyhityksen tarpeesta. Ja tämän nykyaikainen käsitys on se, että vaikka menneisyys onkin saatu anteeksi, niin tästä eteenpäin oma vaellus on (enemmän tai vähemmän) yhteistyötä Jumalan ja ihmisen välillä.

Tämä hengellinen yhteistyö tähtää muuttumiseen, jossa Jumala muuttaa meidät paremmiksi ihmisiksi.

Tosiasia kuitenkin on, että ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa Jumala on ainoa, joka toimii. Jokainen ihminen, joka yrittää pienentää sitä suunnattoman suurta ja syvää välimatkaa, joka on Jumalan ja ihmisen välillä, eksyttää varmasti itsensä.

Sanotaan, että me voimme olla tosin pelastuneet armosta, mutta pelkästä armosta ei kukaan enää pyhity! Siihen tarvitaan omaa kilvoitusta, omaa taistelua, jatkuvaa parannuksen tekoa, yhä uusia ja syvempiä tunteellisia antautumisia, omaa päättäväisyyttä ja kaikki ihmisen oman voiman likoon laittamiset… Ja lisäksi vaaditaan osallistumista seurakunnan työntekoon, evankelioimiseen, todistamiseen, kymmenysten maksamiseen jne. Kuulostaa kristilliseltä? Vai mitä?

Raamattukin sanoo: ”Pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa!” Ja niin me sitten pyrimme pyhittymään, mikä tarkoittaa muuttumista paremmiksi. Tämäkin kuulostaa edelleen kristilliseltä. Särön tähän ajatteluun tuo kuitenkin esim. juuri Paavalin todistus Room. 7. luvussa. Se opetus on oikeastaan eräs vaikeimmista tienviitoista koko kristityn elämässä. Ellei jopa vaikein.

Paavali ei kuitenkaan ollut omassa elämässään muuttunut paremmaksi, vaan pahemmaksi! Eikö hän siis ollutkaan pyhittynyt? (Siksi hänen opetuksensa tästä aiheesta ohitetaan myös liian usein olan kohautuksella.)

Parhaimmillaan tai pahimmillaan tämä ihmisen pyhitystarve (ehkä voisi sanoa paremmin ”hengellistymisen tarve”) johtaa nykyään siihen, että uskova ei koe olevansa enää kovinkaan syntinen, vaan hänessä alkaa olla paljon hyvääkin. Ja että hän alkaa hallita omaa minäänsä ja omaa luontoansa ja muuttuu vähitellen paremmaksi, pyhemmäksi. Eli, ero Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä siis pienenee!

Tämä ei kuitenkaan todellisuudessa johdu siitä, että ihminen olisi täynnä PH:ä vaan siitä, että ihminen ei halua tiedostaa omaa turmelustaan. Koska ei uskalla tai tahdo jäädä pelkästään armon evankeliumin varaan. Ja silloin hän kieltäytyy PH:n tärkeimmästä työstä, mikä on näyttää ihmiselle hänen syntisyytensä syvyys ja Kristuksen vanhurskaus.

Tie Jumalan valtakunnassa on aina ihmisen pienenemisen ja Kristuksen suurenemisen tie. Kasvu tapahtuu usein elämässä koettavien, raastavien kriisien kautta. Jumalan valtakunnan tienviittoina toimivat usein myös monenlaiset syvät ahdistukset, Jumalan hylkäämisen kokemukset ja täydellisen avuttomuuden tilaan joutumiset. Tällaiset tilanteet eivät meitä tietenkään miellytä. Mutta, niin kuin apostolien teoissa sanotaan: ”Monen ahdistuksen kautta kulkee tie Jumalan valtakuntaan”.

Paavalin kuvaama pyhitys

Paavalin kuvaama opetus pyhityksestä, (samoin kuin Mooseksen kirjan kertoma pitalinen) on tämän ajan kristittyjen keskuudessa kuin aivan eri maailmasta.

  • (Room.7;19-23) Paavali kirjoittaa:

Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.

Tässä puhuu siis lihallinen mies, joka on myyty synnin alaisuuteen. (uk. ”turmeltunut ihminen, joka on synnin orjaksi myyty”). Tosiasia on se, että tällaisia me olemme kaikki, Jumalan edessä, jokainen meistä.

Paavali toteaa, että ei hän pysty tekemään mitään hyvää, vaan hän tekee sellaista pahaa, mitä hän eniten vihaa. Hänessä ei siis ole voimaa tehdä mitään hyvää, vaan hän tekee ainoastaan pahaa, koska on niin heikko.

Hän sanoo suoraan myös, että synti asuu hänessä. Ja tunnustaa, että tämä synti riippuu hänessä kiinni. Eikä hänellä siis ole mitään voittovoimaa tätä vastaan! Hän on synnin orja.(100 % pitalinen).

Ei siis mikään ihme, että tätä Room. 7. luvun sanomaa ei osata ottaa vastaan. Sehän on raa’asti ristiriidassa tämän päivän pyhitysnäkemyksen ja pyhitystarpeen kanssa. Se yritetään usein selittää pois tämän päivän seurakunnissa: Sekä ns. ”tosiuskovien piireissä” että liberaalien piirissä samalla tavalla.

Jotakin on näiden näkemysten välillä sovittamattomassa ristiriidassa. Joko Paavali on väärässä tai sitten nykyaikana erittäin suosittu käsitys pyhittymisestä ja kristityn kasvusta on väärää. Oman syntisyytensä syvyyden tajuamisesta Paavali kertoo kolme koko ajan syventyvää esimerkkiä:

(1.Kor.15;9) Uskoon tullut Paavali sanoo: ”Sillä minä olen apostoleista halvin enkä ole sen arvoinen, että minua apostoliksi kutsutaan, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa.” (Apostoleista halvin)

15 v. myöhemmin, (Ef.3;8) Paavali ei enää vertaa itseään apostoleihin, vaan sanoo: ”Minulle, kaikista pyhistä halvimmalle, on annettu tämä armo: julistaa pakanoille evankeliumia Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta”. (Ei enää vain apostoleista, vaan kaikista pyhistä halvin)

Ja vielä lopuksi (1.Tim.1:15) ”Minä olen kaikista syntisistä suurin.” Tämä ei tarkoita sitä, että hän olisi tehnyt syntiä enemmän kuin muut. Ei – vaan itse asiassa hänen synnintuntonsa oli tavattoman suuri. Se taas johtui siitä, että Pyhä Henki asui hänessä…

Mitä tämä merkitsee meille?

Paavali kirjoittaa siis Room. 7:ssä oman ”todistuksensa” kristityn syntisyydestä. Voi olla, että se loukkaa meitä! Meillä voi olla toisenlainen näkemys. Me emme kuitenkaan voi asettaa omaamme Paavalin opetuksen rinnalle, koska Paavalin ”näkemys” on osa Raamattua ja siis Jumalan sanaa. Paavali oli syntinen ihminen, jossa ei ollut mitään hyvää. Niin toivoisin meidänkin olevan. Silloin mekin saamme pelastua yksin Kristuksen armossa. Ja Kristus yksin saisi olla myös meidän pyhityksemme! Ja Hän saisi tehdä itse omat tekonsa meidän kauttamme…

3.Moos.13 sanoi, että 1% omaa ansiota, omaa vanhurskautta tai omaa pyhyyttä tuhoaa myös koko uskon! Usko on Jumalan lahja. Todellisuudessa meillä ei ole mitään – on ainoastaan Kristus. Hän on meidän vanhurskautemme ja pyhyytemme.

(Room.7;24-25) ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia”. Paavalilla on täydellinen rauha Jumalan kanssa, siitä huolimatta, että synti riivaa hänen lihaansa jatkuvasti!

Hän on syntinen niin kuin mekin, ja Jumala on pyhä. Ja Jeesus on sovittanut meidät Isän edessä ja purkanut väliseinän ja vihollisuuden. Tämä tuo ihmisen elämään lepotilan, joka ei ole meidän varassamme, vaan Kristuksen varassa. Paavali oli itsessään niin pieni, niin syntinen ja niin voimaton, että hänen oli pakko julistaa Jeesuksen suuruutta, Jeesuksen pyhyyttä ja Jeesuksen voimaa. Se on evankeliumia.

Synnin ja armon paradoksi

Ihmisen luonnollinen järki selittää Jumalan ja syntisen ihmisen välisen tilan hyvin lainalaisella tavalla: Jumala hyväksyy ne, jotka tekevät, tai edes yrittävät tehdä hyvää, mutta tuomitsee ne, jotka tekevät pahaa. Synnin ja armon käsitteet ovat käsitteinä hukassa. Tyypillistä on esim. se, että kun ihminen alkaa kaivata läheisempää suhdetta Jumalaan, niin hän alkaa heti parannella itseään. Siis yrittää miellyttää Jumalaa!

Tosiasia on, että me emme pysty tekemään yhtäkään Jumalalle kelpaavaa hyvää tekoa. Tosin, Jeesus voi kyllä tehdä tekoja meidän kauttamme, jos Hän vain saa elää meissä. (Joh.15;5) Jeesus sanookin: ”sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä”.

Ja (Joh.5;15)” Jeesus, joka on tullut ihmiseksi, sanoo myös itsestään: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.

(Joh.14;10) Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen.” Me emme voi tehdä minkäänlaisia Jumalan tekoja. Me pysymme syntisinä, Mutta Jeesus meissä voi tehdä Jumalan tekoja.

Jos ihminen siis saa elää lähellä Jeesusta, niin hänestä tulee – tällainen läpensä syntinen ihminen. Jeesuksen armo ja Jumalan pyhyyden ja rakkauden tunteminen valaisee ihmisen sisäiset silmät Pyhässä Hengessä näkemään oman todellisen kadotetun tilansa Jumalan edessä. Eikä tämä Hengen läpivalaisu tapahdu ainoastaan uskoon tullessa, vaan jokaisena päivänä yhä syventyen, jos saamme elää lähellä Herraa. Mutta sama PH kirkastaa myös (synnin lisäksi) aina Kristuksen vanhurskauden… Eli sen, että Hän, Kristus itse on meidän vanhurskautemme Isän edessä. Tätä on jumalattoman vanhurskauttaminen! Eli täysin pitalisen puhtaaksi julistaminen!

Tämän päivän muotihengellisyys tosin näyttää tekevän uusista apostoleista vain pyhiä ihmisiä, mutta Raamatun apostolit olivat vielä läpensä syntisiä ihmisiä. Tästäkin me näemme, mitä pyhitys on. Se ei merkitse parantumista synnistä. Se ei merkitse syntisen muuttumista, ei edes vähän paremmaksi. Vaan oman toivottoman tilansa näkemistä yhä suurempana katastrofina, jonka tähden Kristuksen uhrin merkitys ja Jumalan armo kasvaa yhä ylenpalttisempiin mittasuhteisiin!

Seuraus siitä: Jeesus: ”se, joka saa paljon anteeksi, se rakastaa paljon!”

Se on siis puhdas, jonka synnit on annettu anteeksi!

Minun oma henkilökohtainen jumaluusoppini on supistunut vähä vähältä yhä suppeammaksi. Se on vain yhden sanan mittainen: Jeesus. Siinä on kaikki!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *